31.5.2012

Arpi odotti kallion kolossa henkeään pidätellen. Hän heijasi lasta jäykästi, mutta riittävästi. Se ei enää inahtanut. Arpi oli varma, että huuto oli ehtinyt kantautua kaikkialle. Hän odotti, että minä hetkenä hyvänsä tumma varjo peittäisi aukon ja hänen pakomatkansa olisi ohi.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Arpi alkoi hitaasti hengittää. Hänen silmänsä alkoivat tottua kirkkaaseen valoon ja hän kurkisti varovasti alas railosta, rinteeseen. Joka puolella oli kalliota ja valkoista, kirkasta lunta. Aiemmin Arpi oli nähnyt sitä vain astioissa, sulatettavana, mutta täällä sitä oli kaikkialla. Kaikkialla oli valkoista ja kylmää.

Arpi tiesi, että hän ei voisi pysyä enää kauaa liikkumatta. Kylmä kangisti hänen raajojaan ja lapsen hengitys muuttui koko ajan hitaammaksi. Hän ravisteli poikaa varovasti niin, että tämä lämpenisi mutta ei alkaisi huutaa, ja lähti varovasti ryömimään ulos kallion kolosta.

Arpi oli niin varautunut erottamaan lumesta isäntien tumman turkin, että kunhan näki ruskean eläimen lumessa, hän kellahti kauhuissaan taaksepäin. Siitä huolimatta, että turkki oli pieni ja eläin näytti vaarattomalta. Arpi tunnisti eläimen ensi säikähdyksen jälkeen vuoheksi. Rääsyturkkinen vuohi tuijotti häntä kauhuissaan, määkäisi, ja loikkasi kauemmas.

Nopeasti Arpi kuitenkin unohti vuohen ja kompuroi pystyyn hangesta. Joku oli sittenkin kuullut huudon, mutta se ei ollut kukaan isännistä. Lumen keskeltä Arpea tuijotti olento, joka olisi voinut olla yksi hänen sisaristaan.

28.5.2012

Tummuneet ulkorakennukset kenottivat mikä mihinkin suuntaan. Jos termi ”laho” pitäisi kuvittaa, täältä löytyisi materiaalia, Aleksi tuumi.

Lyhyen neuvonpidon jälkeen he olivat Maisan kanssa tulleet
yksimieliseen tulokseen, että pitäisi soittaa hätänumeroon. Viime hetkellä Maisa kuitenkin ymmärsi, ettei pelastushenkilökunta pääsisi metsään kohtuullisin ponnistuksin. Oli hankittava jostain väline, jolla Kaaren ukko saataisiin raahattua tien varteen, ja Maisa oli sitä mieltä, että Aleksin olisi lähdettävä ukon talolle tällaista välinettä etsimään. Ja niin Aleksi lähti. Maisa jäi pitelemään ukkoa kädestä ja, oletettavasti, soittamaan.

Ehkä oli ihan hyväkin, että joku vähän vilkaisi, mitä ukko puuhaili päivät pitkät yksin tilallaan. Ja Maisa sitä ei tekisi: hän oli liian pitkällä uppoamassa niihin piru-uskomuksiin. Selitys tyttöjen katoamisille saattaisi vielä löytyä lähempää kuin paikkakunta oli halukas uskomaankaan, oman naapurin kellarista.

Pihaan ei näyttänyt johtavan aurattua tietä miltään suunnalta. Aleksi kumarteli käppyräisten puiden alta talon nurkalle ja katsoi ikkunasta sisään. Sydän hyppäsi kurkkuun, kun katseeseen vastattiin lasin toiselta puolen. Keskikokoinen koira nojasi tassuillaan ikkunapuuhun ja tuijotti häntä valppaasti.

Aleksi raahusti talon kulman ympäri. Pihassa kulki muutaman polun verkko, jonka keskus oli tuvan ovi. Aleksi kokeili ovea – se oli lukitsematon ja johti sysipimeään, tunkkaiseen eteiseen – mutta koiran alkaessa raivokkaasti haukkua jossain peremmällä hän vain sulki sen saman tien. Hän seuraili polkuja nähdäkseen, mitä tärkeää niiden päässä oli. Ensimmäisen polun päässä oli ulkohuussi. Toisen polun päässä oleva ovi ei auennut. Kamanat eivät olleet aivan niin lahot, että ne olisi rynkytetty rikki Aleksin voimilla. Hän kuunteli hetken keskittyneesti korva vasten ovea, mutta ei kuullut muuta kuin koiran vaimean, ärtyneen haukunnan tuvasta silloin tällöin.

Kolmas ovi oli halkovaja, jossa oli työkalujen lisäksi heti oven sisäpuolella ikiaikaisen näköiset sukset ja sauvat, sekä
hämmästyttävän moderni sininen pulkka. Suksissa oli erikoiset siteet, joihin näytti sopivan tavallinen kenkä. Hetken harkinnan jälkeen Aleksi jätti ne kuitenkin paikoilleen. Hän oli hiihtänyt viimeksi lukiossa, ja saattaisi vain rampauttaa itsensä ylimääräisillä välineillä.

Hieman pettyneenä vajavaiseen nuuskintaretkeensä hän lähti
paluumatkalle. Koira nojasi taas ikkunaan hänen kulkiessaan talon nurkalta ja haukkui raivokkaasti.

Hän putosi kainaloita myöten samaan ojaan kuin tulomatkallakin, ja saapui aukiolle hikisenä ja väsyneenä, väsyneenä koko tähän typerään etsintäretkeen. Aukiolla Kaaren ukko makasi edelleen huonon näköisenä, henki ei enää pihisten mutta muuten kulkien, mutta Maisa ja vuohi olivat kadonneet sen sileän tien.

24.5.2012

Terävät kivet raapivat Arven ihoa. Hän raahautui eteenpäin välittämättä siitä. Kylmä turrutti kivun, ja hän pelkäsi ainoastaan, että isännät haistaisivat tuoreen veren käytävässä.

Ei kolo ollut oikeastaan edes käytävä. Se oli vain kallioon avautunut railo, joka kapeni välillä niin, että Arven oli pakko ahtautua siitä sivuttain. Aia oli ollut häntä pienempi, eikä tällä ollut leveitä hartioita. Arven hartiat tuntuivat kosteilta. Ne olivat repeytyneet rikki kiveä vasten.

Lapsi nukkui turvassa hänen sylissään. Ainakin se oli hiljaa. Arpi tunsi kuinka se hengitti hänen sydäntään vasten. Se sai Arven raahautumaan eteenpäin ja puremaan hammasta. Ei kivulla tai haavoilla ollut väliä. Niitä hänellä oli ollut aina.

Elämä oli ollut aina sellaista. Hänen ensimmäiset muistikuvansa liittyivät kipuun. Hän muisti kuinka joku isännistä oli lyönyt häntä. Pitkä, terävä kynsi oli osunut hänen kasvoihinsa ja viiltänyt ne halki. Sitä hän ei enää muistanut kuka hänet oli hoitanut terveeksi. Haava oli parantunut, mutta jättänyt jälkensä. Hän tunsi sen minkä muut näkivät, kun hän kosketti kasvojaan. Sen mukaan hän oli saanut nimensä.

Osa sisarista oli tullut ulkoa, mutta ei hän. Hän oli syntynyt sisällä, kuten poika hänen sylissään, isäntien odottaessa nälkäisinä vieressä. Aina joku ulvaisi pettymyksestä, kun syntynyt olikin tyttö. Hän oli kuullut sen monesti. Hän tiesi, että sisaret kuulisivat vielä pahemman ulvaisun, kun hänen lähtönsä huomattaisiin. Hän yritti olla ajattelematta sitä. Kukaan isännistä ei mahtuisi aukosta, vaikka he haistaisivatkin veren. He eivät voisi lähteä hänen peräänsä, eivät samaa reittiä.

Arpi alkoi erottaa maan edessään. Valo lisääntyi, ja ilma tuntui liikkuvan hänen ihollaan. Kylmä ilma virtasi sisään. Hän konttasi eteenpäin niin lujaa kuin pystyi. Hänen edessään, vain muutaman jalan mitan päässä kivi muuttui valkoiseksi. Käytävä näytti umpikujalta, mutta ei se ollut. Pehmeä valkoinen lumi antoi periksi ja sen takaa tulvi valoa. Niin paljon valoa, että Arpi häikäistyi täysin. Hän ei koskaan ollut nähnyt mitään niin kirkasta.

Lapsikin huomasi valon ja tunsi kylmän viiman. Se liikahti Arven sylissä ja rääkäisi. Arpi jähmettyi kauhuissaan paikoilleen. Lapsen parku oli yhtä kova kuin syntymähuuto ja kaikui kaikkialle heidän ympärilleen.

21.5.2012

Kaaren ukko irvisti rumasti, ja maassa makaava Aleksi tiesi hetken ajan loppunsa koittaneen. Harppoessaan ukon luo hän oli unohtanut tämän maininneen puukon, mutta nyt se muistui mieleen. Ukko painoi käden povitaskunsa päälle ja kumartui polvensa varaan. Silmät pullottivat tuijottavina päästä. Sitten mies päästi pihisevän äänen jostain uloshengityksen ja kakaisun välimaastosta, kumartui eteenpäin ja kallistui sivulle lumeen.

Aleksi nousi hämmästyneenä istualleen irvistäen itsekin satuttamalleen lonkalle. Ukon kasvot olivat edelleen vääntyneet ja kalpeat.

- Sillä on jokin kohtaus! Maisa huudahti.

Sairaskohtaus näytti selvältä. Ukko makasi maassa jännittyneenä, lähes liikkumatta, henki pihisten ja päästellen vaivalloisia, vaikertavia ääniä. Kumpikaan heistä ei uskaltanut liikahtaa ensin, ottaa vastuuta reagoinnista. Ensimmäinen Aleksin mieleen tullut tietoinen ajatus oli, että toivottavasti likaiselle ukolle ei tarvitsisi antaa
tekohengitystä. Maisa kyyristyi ukon viereen ja käänsi tämän selälleen. Sitten hän ryhtyi availemaan takkia ja paidan ylimpiä nappeja.

Aleksikin nousi varovasti seisomaan. Lonkkaa juili siihen malliin, että vähintäänkin mustelmia oli varmaan tulossa. Suurempaa vahinkoa ei onneksi tuntunut tapahtuneen. – Se meinasi käydä minun kimppuuni, hän sanoi kuitenkin synkästi.

Maisa ei vastannut, seurasi vain huolestuneena ukon ilmeitä. Lähistöltä kuului vuohen vaimea, närkästynyt mäkätys.

- Te ette nykynuoret tiedä mitään mistään, ukko sanoi onnistuen kuulostamaan syyttävältä tuskan kuiskaukseksi tukahduttamasta äänestään huolimatta. – Ajattelin, että joudun viemään asian hautaan… Puhe keskeytyi katkonaiseen huohotukseen.

Aleksista tuntui jotenkin voimattomalta. Jotenkin hän tunsi ja tiesi olevansa kuilun partaalla.

- Näissä metsissä on piruja… oikeita piruja… Kaikki kylällä niistä puhuvat, mutteivät tiedä puoliakaan…

Ukon kasvot olivat nyt suorastaan valkoiset, lähentelivät maassa olevan lumen väriä. – Niille on tuotava ruokaa… nuutinpäivänä… on annettava uhri…

Maisa ja Aleksi tuijottivat ukkoa sanattomina.

- Lapsista…

17.5.2012

Arpi seuraili etäältä Naanaa koko päivän lapsi sylissään. Naanan oli täytynyt huomata se, mutta mitenkään tämä ei sitä näyttänyt. Poika nukkui. Arpi epäili, että se oli nääntynyt ravinnon puutteessa eikä enää jaksanut itkeä.

Isäntien puolella oli hiljaista. Kaikki lepäsivät ja odottivat yön juhlaa. Arpi puristi sitä ajatellessaan poikaa niin kovaa, että tämä äännähti yllättäen. Nainen säpsähti ja vilkaisi levottomasti isäntien puolelle. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut häiriintyneen.

Vain Naana oli pysähtynyt. Kun Arpi rauhoittui ja käänsi katseensa takaisin vanhaan naiseen, tämä tuijotti häntä vakavana. Sitten Naana viittoi häntä peräänsä.

− Ne lepäävät nyt, nukkuvat, odottavat, Naana sanoi hiljaa, tasaisella äänellä, kuin olisi puhunut polttopuiden keruusta. − Ne eivät huomaa hetkeen.

Naana käveli koko ajan kauemmas tulesta ja isännistä. Arpi seurasi naisen perässä. Hän ei ollut sanonut mitään, mutta Naana tuntui arvaavan hänen ajatuksensa.

Nainen hävisi hämärään. Maa tuntui kylmemmältä Arven jalkojen alla, mutta hän ei pysähtynyt. Hänestä tuntui, että enää ei voinut pysähtyä. Lapsen hengitys oli niin kevyt. Kohta se lakkaisi kokonaan, jos Arpi ei jatkaisi matkaa.

Naana oli pysähtynyt ja seisoi selkä kivistä muuria vasten. Arven silmät olivat taas tottuneet pimeään, eikä mistään tullut valoa. Ei pilkahdustakaan ulospääsystä. Miksi Naana oli tuonut hänet tänne? Arpi alkoi täristä ja perääntyi askeleen.

− Jos se alkaa itkeä, ne huomaavat. Aialla oli helpompaa, Naana kuiskasi ja pudottautui polvilleen. Hän repi maasta sammalta ja kiviä. Niiden alta pilkahti valoa, vain hieman.

− Aia sanoi, että tästä pääsee pois, mutta minä en uskonut, nainen sanoi niin hiljaa, että Arpi tuskin kuuli.

Arpi pudottautui Naanan viereen. Aukko oli kapea, tuskin pienen naisen mentävä. Hän veti syvään henkeä, painoi pojan vaatteidensa alle ja ryömi puolittain sisään. Käytävä tuntui aivan liian pieneltä ja ahtaalta, ja ilma oli niin kylmää, että hän pelkäsi pojan kuolevan heti, jos hän pääsisi ulos.

Naana kosketti hänen jalkapohjaansa, piti hetken kiinni siitä. Sitten Arpi lähti ryömimään eteenpäin ja naisen ote irtosi.

15.5.2012

Tajuttuaan ukon sanojen merkityksen Maisa ja Aleksi saattoivat vain katsoa toisiinsa inhon ja järkytyksen vallassa. Hetken kolmikko vain mittaili ääneti toisiaan. Neljäs läsnäolija, vuohiraukka, keskittyi etsimään sorkanpaikkoja kivikossa.

- Te ette taida  tietää yhtään mitään mistään, ukko sanoi viimein, lopullisella äänenpainolla.

-  Mitä täällä metsissä oikein on? Maisa kysyi yhtäkkiä kiihkeästi.

Ukon leukaperät pureutuivat yhteen ja pää vapisi.  – Piruja, hän sanoi yhtä kiihkeästi. – Pahempaa, kuin te kaupunkilaispennut voitte kuvitellakaan. Ja minua ei enää kiinnosta paskaakaan. Minä olen jo liian vanha. Tämä jää uuden polven murheeksi. Ukko laahusti  kiukkuisesti vuohensa luo ryhtyen irrottamaan liekaa.

- Piruja ei ole olemassakaan, sanoi Aleksi päättäväisesti. – Jospa me tulemme mukaasi katsomaan, että pääset pystyssä kotiin asti. Hän nosteli merkitsevästi kulmiaan Maisalle ukon selän takana ja kuiskasi: – Ei metsän petoja pelätä tarvitse, vaan muita ihmisiä…

- Ei teidän minua tarvitse auttaa. Pitäkää vain huoli omista asioistanne, ukko tokaisi.

Maisa irvisti. Ajatus vuosikausia yksinään majailleen miehen rempallaan olevien nurkkien nuuskimisesta oli iljettävä.  Aleksi irvisti takaisin. – Ukko on aivan… hän kuiskasi ja pyöritti sormeaan ohimollaan hulluuden merkiksi.

Aleksi otti muutaman rivakan askeleen ukon rinnalle. – Ei tästä ole kuulkaa mitään vaivaa, hän sanoi.

Ukko tönäisi häntä yllättävän vahvasti  rinnasta. Aleksin jalka lipesi kivikossa, ja hän kaatui selälleen. Vuohi pääsi irti ja klenkkasi kauhuissaan pakoon. – Sanoin, että pitäkää huolta omista asioistanne! Piru teidät periköön! ukko karjaisi kasvot mustanpuhuvina.

10.5.2012

− No, mitäs te nuoret toitte? Kaaren ukko kysyi.

Tupakka oli muuttanut äänen lisäksi hampaat, ja ne tekivät hymystä keltaisen irvistyksen. Aleksi oli aikeissa vastata jotakin, mutta Maisa painoi käden hänen käsivarrelleen.

− Niin, me… Tultiin vasta katsomaan paikkaa, Maisa vastasi hätäisesti ja yritti miettiä.

Ukko näytti hivenen pettyneeltä ja keltahampainen suu sulkeutui. Ukko näytti paljon mukavammalta kun ei yrittänyt hymyillä.

− Jaa, katsomaan. Mitäs se katsomalla paranee, ukko mutisi.

Nuutinpäivä, Maisa yritti muistella. Mitä silloin oikein vietettiin? Hän muisti vain nuuttipukit. Paha nuutti joulun vei. Ei, ei siinä ollut mitään järkeä. Äijästä olisi pitänyt tulla jotain hänen mieleensä. Aleksi tamppasi hankea hermostuneesti ja katseli  ylös kalliolle. Maisa tuijotti Kaaren ukkoa ja yhtäkkiä hän muisti oman vaarinsa puhumassa äijän kanssa silloin, kun hän oli ollut pikkutyttö.

− Nuuttiuhrit, hän mutisi kokeeksi puoliääneen.

Kaaren ukko nyökytteli niin, että hänen ryppyinen kaulansa huojui uhkaavasti metsästäjäntakin sisällä.

− Niitäpä niitä. Meinasin, että en yksin rupea. Ei minulla ole kuin yksi vuohikaan enää, ei olisi mitä keväällä antaa. No, te nuorethan huolehditte siitä, ukko sanoi tyytyväisenä nyökytellen.

Aleksi tuijotti ukkoa käsittämättä sanaakaan. Maisa kohautti varovasti olkiaan. Hän muisti kuulleensa vanhusten puhuneen joskus nuuttiuhreista, mutta siinä oli kaikki, mitä hän tiesi.

− Poika saa pistää elukan lihoiksi, vai mitä, äijä sanoi ja paljasti taas hampaansa. − Onko omaa puukkoa vai uskallatko lainata?

Ukko nauroi kärisevää hekotusta, joka katkesi kuivaan yskään. Maisa katsoi hämmentyneenä vuoroin Aleksiin ja äijään. Sitten hän huomasi eläimen kivenmurikan takana. Se oli laiha, vanha vuohi, jonka ruskea karva oli irronnut läikikkääksi, ja se ontui toista jalkaansa yrittäessään liikkua kalliota peittävällä lumella.